Komannen tapauksen ratkaisu: Case Downshiftaus?

No kollega,

viikko vierähti välillä toimeksiantoasi pohtien. Mietin, alkaako kirjoittaa romaania vai riittäisikö lyhyempi versio. Ja riittäähän se. Lukiosisältöjen paisuminen yli reunojen on parinkymmenen itsenäisen keissin arvoinen pulma - ei  meiltä työt kesken lopu!

Mietin pitkin viikkoa, miten päästä minimi-inputilla maksimitulokseen, eli mitä voisi vähimmillään tehdä tai pyrkiä tekemään, jotta olisi aidosti sellainen tunne, että tässä downshiftataan? Siitä ei liene mitään hyötyä, että käskee vain vähentämään työntekoa kautta linjan, koska miten sellaista käskyä alkaa tekemään todeksi? Mitä minä jättäisin tekemättä? Ja jättäisinkö sen enää tekemättä seuraavalla viikolla? Tottahan useasta pienestä asiasta saadaan suuria aikaiseksi, mutta kokemus on osoittanut, että melkein yhtä paljon menee aikaa ja energiaa siihen, että pähkäilee, minkäköhän hilunvitkutintehtävän tai kokonaisuusuuden jättäisi väliin... Ne pienet asiat vain tuppaavat korvautumaan leegiolla monia muita pieniä asioita.

Jotain muuta sen siis pitäisi olla.

Seuraavaksi lähdin lähestymään tehtävänantoasi semanttiselta kannalta. Mitä downshiftaus olisi suomeksi? Antaisiko termin suomentaminen uusia näkökulmia? Nopea googlaus toi tulokseksi "hiljentämistä", "hidastamista", "rennompaa elämänotetta", "seesteisempää elämäotetta", "yksinkertaistamista" - ja tähän kaikkeen kuuluu oleellisesti omaehtoisuus. Miten siis omaehtoisesti yksinkertaistaa ja hidastaa lukioelämäämme.. ja yhä vain minimipanoksella, jottei downshiftaamisesta itsestään tule ylimääräisiä kierroksia oravanpyörään... (Tässä nimittäin piilee ainakin meidänkaltaisen työyhteisön yksi suurimmista ongelmista: keksimme jotain, mitä on mielekästä tehdä, ja sitten alamme TYÖSTÄMÄÄN sitä monella eri rintamalla, ja lopputulos on kieltämättä perusteltua ja ansiokasta, jopa niin, ettei aikaan ennen asian TYÖSTÄMISTÄ ole enää paluuta.. Vauhti on kova, tulokset puhuvat puolestaan..)

Jos suoralta kädeltä oppisisällöistä ei oikotietä downshiftaamiseen löydy, on ratkaisua kai etsittävä sieltä miten-osastolta. Ja viikon pätkittäisen pohtimisen jälkeen olisin valmis sanomaan, että vakavaa pyrkimystä downshiftauksen suuntaan meillä jo löytyy ryhmänohjauksen kehittämispyrkimyksistä, oppilashuollon asioihin paneutumisesta, siitä sosiaalisesta kestävästä kehityksestä. Meille opettajille tämä ei ehkä vielä ole näyttäytynyt vauhdin omaehtoisena hidastamisena, koska jokainen noista em hankkeista on tuonut kasoittain palavereja ja lisätöitä, mutta ehkä tämäkin on vain ylimenovaihe: ennen kuin systeemi oikeasti alkaa pelittää, se täytyy kehittää, ja kehitys vaatii aikaa.

Mutta silti, en ole tuohonkaan näkökulmaan oikein tyytyväinen, koska piti markkinoimani minimipanostuksen käsitettä, mistä harvemmin on iloa kehityshankkeiden puitteissa. Vai oletkos koskaan kuullut hankesuunnitelmasta, jossa ensimmäiseksi sanotaan: tämä hanke pyritään toteuttamaan pienimmällä mahdollisella vaivannäöllä...?:) Siinäpä muuten kehitysehdotus Uuden maailman hankekriteereihin lisättäväksi.. Downshiftausta parhaimmillaan..

Mutta tätä kaikkea suurta ja kaunista odotellessa, ehdottaisin, että aletaan downshiftaamaan omalla, pienellä tavallamme. Muistan, kuinka joku 80-luvun elämäntapaguru puhui aikajanan venyttämisestä, ja minusta se tuntui silloin viehättävältä ajatukselta. Idis on jotakuinkin siinä, että jos tuntuu, että on liikaa kiirettä, ala pilkkoa kiireesi pienempiin kokonaisuuksiin. Älä mieti, mitä kaikkea pitää saada viikon aikana tehtyä, vaan keskity ratkaisemaan, mitä pitää saada seuraavan 10 minuutin sisällä tehtyä. Ajattelin pitkään, että tuo ohje toimii - ja perustuu oikeastaan siihen, että oppii organisoimaan aikaansa. Mutta sitten piru nosti sarvensa ja sanoi, että tuollainen ohje on kaikkien p**eleellisten tehotuotanto-ohjeiden äiti, koska sillä saadaan kaikki aika alistettua päämäärätietoiseen toimintaan, ja ainoa voittaja siinä kilpailussa on oravanpyörä.

Downshifting. Mitä meille jää käteen? Mikä se oma, pieni tapamme on? Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että voisimme mennä ihan antiikin Roomaan tai Kreikkaan tai ihan minne tahansa Sanskritlandiaan, ja noutaa pienen pieni ohje, jonka joku viisas on kielellisesti muotoillut aika päivää sitten: 

Tartu hetkeen, carpe diem. Katso opiskelijaa silmiin, kuuntele häntä, anna hänen hengittää. Siinähän opettaja itsekin saa vedettyä henkeä. Mitäpä tuota enempiä selittelemään.

Paitsi että lopuksi heitän sinulle seuraavan tehtävänannon, hiukan erilanen aihealue tällä kertaa:

Sinulla on virka, ja todennäköisimmin se on sellainen, jonka voit pitää eläkeikään asti (tähän liittyvät uhkat on ihan toinen keissi). Onko mitään periaatteellista asiaa, joka itsellesi voisi muodostua kynnyskysymykseksi pitää virka? Voitko mitenkään kuvitella irtisanovasi itsesi periaatteellisista syistä? Mietin nimittäin itse tässä päivänä eräänä, mitä pitäisi tapahtua, että...

Aikaa vastata sinulla on 7.10.2010 asti. Tuskin maltan odottaa!