Neljäs keissi: ainejaon mäkilähtö, mutta vaihteisto automaattinen!!!?!

No niin. Tässähän vierähti loma ja muutama katastrofi, ennen kuin pääsin asiaan.

Kollega hyvä, osasit kyllä taas kysyä juuri sen kysymyksen, johon mieluusti toivoisin selkeäsanaista vastausta ministeristason virkamiesportaalta.

Tahko viritti tunnelmiin, joihin tuskin koskaan päästään, mutta hitto vie tylsäksihän tämä elämä käy, jos emme edes yritä! Mikä visio olisi kokeilulukio, jossa ei olisi mitään velvoitteita!

Mutta päästäänkö ainejaot ylittävään ilmiöpohjaiseen lukioon näillä eväillä? Ei. Ei edes pienintä mahdollisuutta ilman suuria rakenteellisia muutoksia. Ja jos mitään on pääteltävissä peruskoulun ainejakouudistuksen viimeaikaisista käänteistä, ei lukioonkaan mitään kosmetiikkaa kummempia uudistuksia ole tiedossa. Systeemi perustuu niin vahvasti tiettyjen aineiden opettamiseen ja opettajien kouluttamiseen, että mikään nopea kurssinmuutos ei kerta kaikkiaan ole mahdollinen. Paska juttu, sano.

Samassa hengenvedossa kiroan sitä, että eihän tässä systeemissäkään järkeä ole. Me koulutamme ihmisiä kiinnittämään huomiota detaljeihin, koska arviointi perustuu detaljeihin.. Ai eikö muka? No mietipä keskimääräisesti mitä hyvänsä koevastausta. Opettaja lukee ja arvioi ja miettii että jaha, jaha, hyvin menee, hienosti ymmärretty.. mutta tuo vuosiluku on väärin, tai tumaniljakkeen nimi on väärä, tai aikamuoto on väärä, iso Alkukirjain on väärin. Että hyvin menee Mannella ja asiat ymmärretty oikein ja kokonaisuudet ovat oikein oivallisesti hallinnassa, mutta tuo vihoviimeinen detalji tökki, ja siksipä vastaus ei ole täysin oikein. Näinhän se menee. Ja hitsit, kuinka me opettajat olemmekin hyviä näissä yksityiskohdissa, koska niiden hallinta osoittaa ja erottaa noviisit eksperteistä.

Opettajat ovat siis oman alansa eksperttejä, ja opettajakoulutus sekä opetussuunnitelmat = koulun arki rakentuvat vahvan ainejakoidentiteetin ympärille. Tosiasia lienee sekin, että tiettyjä perustaitoja, lukemista, kirjoittamista, matematiikkaa, tarvitaan, joten jotkut rajat pitänee pitää.. Mutta tällä hetkellä lukiossa opetetaan suureksi osaksi aivan turhaa, toisarvoista tietoa yhteisöllisyyden kannalta täysin yhdentekevällä tavalla, ettenkö peräti sanoisi haitallisella tavalla. Itse asiassa juuri tältä istumalta en edes sanoisi, että ongelma on ainejako tai ilmiöpohjaisuuden puuttuminen, vaan se, että kommunikaatiota on kouluissa liian vähän, toisen ihmisen kuuntelemista ja kuulemista. Ääriesimerkki poskelleen menneestä oppitunnista, oli aine mikä hyvänsä, on se, kun opettaja puhuu takaseinälle, ja välille jää 30 opiskelijaa, jotka keskustelevat mieluummin kännykän kanssa kuin edes naapurin.. Mitä ajanhukkaa!

Lyhyt summa summarum aiheeseen, jonka pintaa vasta raapaistiin: minä sanoisin, että ainejakoa tai opetussuunnitelmia tärkeämpää on se, kuinka monta ihmistä yhdessä luokassa istuu ja mitä he tekevät. Suurempi ongelma on se, että koulussa ei ehdi turvallisesti viemään opiskelijoita oman mukavuusalueensa ulkopuolelle huomaamaan, että jokaisesta tilanteesta voi oppia, että jokaisessa ihmisessä on enemmän, kuin miltä päällepäin näyttää. Ja tämänhän voi oppia vaikka pitkän matematiikan tunnillaJ

Ja minä annan puheenvuoron sinulle, eli seuraava keissi saa olla vastine tähän minun kirjoitukseeni. Tai jos olet samoilla linjoilla, vie aihetta eteenpäin! Miten ensi vuonna lisäisit ilmiöpohjaisuutta lukiossamme pitäen mielessä, että minäkään en halua tehdä töitä enempää kuin 45 tuntia viikossa!?!

Aikaa tämän tehtävän suorittamiseen saat 45 oppituntia.

Case 4 : Ainejako mäkeen?

Pohditaanko välillä mihin lukion pitäisi tulevaisuudessa kurkottaa?

Viime viikonlopun sessio Tahkolla viritti taas ajatukset "uuden lukion" suunnitteluun. Tehtäväksemme annettiin visioida tulevaisuuden lukio. Neljä ryhmää työsti n. 20 tuntia (28 tunnin aikana) konseptit, joissa kaikissa oli sama johtoajatus: nykyisestä pirstaloidusta ainejaosta olisi päästävä suurempien kokonaisuuksien oppimiseen. Mutta miten tämä tehdään lukiossa?

Sometun sivuilla puhutaan nyt "ilmiöpohjaisesta oppimisesta" . Siinä on kysymys juuri samasta asiasta. Ammattikorkeakouluissa tähän jo sytytään. Monissa oppilaitoksissa toteutuu ilmiöpohjainen oppiminen muun muassa PBL:n kautta.

Onko lukion OPSin edes mahdollista syntyä uudelleen niin, että nykyisestä ahmi-oksenna-unohda -systeemistä päästäisiin eroon? Vastaapa, hyvä kollega, siihen!

Kieliopinnot voisivat mielestäni kulkea omia latujaan. Kieltä pitäisi saada opiskella koko ajan eikä lyhyissä jaksoissa.

Komannen tapauksen ratkaisu: Case Downshiftaus?

No kollega,

viikko vierähti välillä toimeksiantoasi pohtien. Mietin, alkaako kirjoittaa romaania vai riittäisikö lyhyempi versio. Ja riittäähän se. Lukiosisältöjen paisuminen yli reunojen on parinkymmenen itsenäisen keissin arvoinen pulma - ei  meiltä työt kesken lopu!

Mietin pitkin viikkoa, miten päästä minimi-inputilla maksimitulokseen, eli mitä voisi vähimmillään tehdä tai pyrkiä tekemään, jotta olisi aidosti sellainen tunne, että tässä downshiftataan? Siitä ei liene mitään hyötyä, että käskee vain vähentämään työntekoa kautta linjan, koska miten sellaista käskyä alkaa tekemään todeksi? Mitä minä jättäisin tekemättä? Ja jättäisinkö sen enää tekemättä seuraavalla viikolla? Tottahan useasta pienestä asiasta saadaan suuria aikaiseksi, mutta kokemus on osoittanut, että melkein yhtä paljon menee aikaa ja energiaa siihen, että pähkäilee, minkäköhän hilunvitkutintehtävän tai kokonaisuusuuden jättäisi väliin... Ne pienet asiat vain tuppaavat korvautumaan leegiolla monia muita pieniä asioita.

Jotain muuta sen siis pitäisi olla.

Seuraavaksi lähdin lähestymään tehtävänantoasi semanttiselta kannalta. Mitä downshiftaus olisi suomeksi? Antaisiko termin suomentaminen uusia näkökulmia? Nopea googlaus toi tulokseksi "hiljentämistä", "hidastamista", "rennompaa elämänotetta", "seesteisempää elämäotetta", "yksinkertaistamista" - ja tähän kaikkeen kuuluu oleellisesti omaehtoisuus. Miten siis omaehtoisesti yksinkertaistaa ja hidastaa lukioelämäämme.. ja yhä vain minimipanoksella, jottei downshiftaamisesta itsestään tule ylimääräisiä kierroksia oravanpyörään... (Tässä nimittäin piilee ainakin meidänkaltaisen työyhteisön yksi suurimmista ongelmista: keksimme jotain, mitä on mielekästä tehdä, ja sitten alamme TYÖSTÄMÄÄN sitä monella eri rintamalla, ja lopputulos on kieltämättä perusteltua ja ansiokasta, jopa niin, ettei aikaan ennen asian TYÖSTÄMISTÄ ole enää paluuta.. Vauhti on kova, tulokset puhuvat puolestaan..)

Jos suoralta kädeltä oppisisällöistä ei oikotietä downshiftaamiseen löydy, on ratkaisua kai etsittävä sieltä miten-osastolta. Ja viikon pätkittäisen pohtimisen jälkeen olisin valmis sanomaan, että vakavaa pyrkimystä downshiftauksen suuntaan meillä jo löytyy ryhmänohjauksen kehittämispyrkimyksistä, oppilashuollon asioihin paneutumisesta, siitä sosiaalisesta kestävästä kehityksestä. Meille opettajille tämä ei ehkä vielä ole näyttäytynyt vauhdin omaehtoisena hidastamisena, koska jokainen noista em hankkeista on tuonut kasoittain palavereja ja lisätöitä, mutta ehkä tämäkin on vain ylimenovaihe: ennen kuin systeemi oikeasti alkaa pelittää, se täytyy kehittää, ja kehitys vaatii aikaa.

Mutta silti, en ole tuohonkaan näkökulmaan oikein tyytyväinen, koska piti markkinoimani minimipanostuksen käsitettä, mistä harvemmin on iloa kehityshankkeiden puitteissa. Vai oletkos koskaan kuullut hankesuunnitelmasta, jossa ensimmäiseksi sanotaan: tämä hanke pyritään toteuttamaan pienimmällä mahdollisella vaivannäöllä...?:) Siinäpä muuten kehitysehdotus Uuden maailman hankekriteereihin lisättäväksi.. Downshiftausta parhaimmillaan..

Mutta tätä kaikkea suurta ja kaunista odotellessa, ehdottaisin, että aletaan downshiftaamaan omalla, pienellä tavallamme. Muistan, kuinka joku 80-luvun elämäntapaguru puhui aikajanan venyttämisestä, ja minusta se tuntui silloin viehättävältä ajatukselta. Idis on jotakuinkin siinä, että jos tuntuu, että on liikaa kiirettä, ala pilkkoa kiireesi pienempiin kokonaisuuksiin. Älä mieti, mitä kaikkea pitää saada viikon aikana tehtyä, vaan keskity ratkaisemaan, mitä pitää saada seuraavan 10 minuutin sisällä tehtyä. Ajattelin pitkään, että tuo ohje toimii - ja perustuu oikeastaan siihen, että oppii organisoimaan aikaansa. Mutta sitten piru nosti sarvensa ja sanoi, että tuollainen ohje on kaikkien p**eleellisten tehotuotanto-ohjeiden äiti, koska sillä saadaan kaikki aika alistettua päämäärätietoiseen toimintaan, ja ainoa voittaja siinä kilpailussa on oravanpyörä.

Downshifting. Mitä meille jää käteen? Mikä se oma, pieni tapamme on? Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että voisimme mennä ihan antiikin Roomaan tai Kreikkaan tai ihan minne tahansa Sanskritlandiaan, ja noutaa pienen pieni ohje, jonka joku viisas on kielellisesti muotoillut aika päivää sitten: 

Tartu hetkeen, carpe diem. Katso opiskelijaa silmiin, kuuntele häntä, anna hänen hengittää. Siinähän opettaja itsekin saa vedettyä henkeä. Mitäpä tuota enempiä selittelemään.

Paitsi että lopuksi heitän sinulle seuraavan tehtävänannon, hiukan erilanen aihealue tällä kertaa:

Sinulla on virka, ja todennäköisimmin se on sellainen, jonka voit pitää eläkeikään asti (tähän liittyvät uhkat on ihan toinen keissi). Onko mitään periaatteellista asiaa, joka itsellesi voisi muodostua kynnyskysymykseksi pitää virka? Voitko mitenkään kuvitella irtisanovasi itsesi periaatteellisista syistä? Mietin nimittäin itse tässä päivänä eräänä, mitä pitäisi tapahtua, että...

Aikaa vastata sinulla on 7.10.2010 asti. Tuskin maltan odottaa!

Case 3: Miten lukio downshiftaa?

Rakas kollega,



uusi keissimme liittyy vähän edellisiin jutuihin, jaksamiseen.

Viime aikojen megatrendi "downshifting" määritellään vauhdin hiljentämisenä, luvallisena joutenolona ja vähempään kaikkeen tyytymisenä. Mutta määritelmään liitetään myös sellaisia asioita kuin esimerkiksi elämän perusperiaatteet. Downshiftaajalla on omat vahvat arvot, eikä ne ole "ura ennen kaikkea" ja "paljon liksaa mulle" - tyyppisiä.... Downshiftaaja arvostaa pitkiä parisuhteita, perhettä ja tavallista elämää.



Kuinka me voimme lukiossa downshiftata ja ohjata opiskelijoita säästämään itseään?

Sanopas se! Ja jottei menis liian hektiseksi, saat downshiftata ja aikaa annetaan ensi viikonlopun yli, eli 27.9. saakka :)

Case 2: kun mikään ei riitä?

Kollega hyvä, kysyit onko minulla koskaan tullut tiltti vastaan, tai olenko hätyytellyt jaksamisen rajoja? Miten kummassa päädyimmekään heti keskustelemaan tällaisista suuremman luokan kysymyksistä? Eiköhän verryttelyaiheiksi olisi meille riittänyt vaikka kouluruoka tai suulliset kokeet? Oli kuin oli, tässä sitä jaksamisen äärirajoilla illalla puoli yhdeltätoista pakoillaan pakkoa korjata aineita tai nukkua, ja sen sijaan naputetaan, minkä tuotos todennäköisimmin hukkuu bittiavaaruuteen. Mutta ihminen tekee sen, minkä jaksaa.

Normaalin jaksavan opettajan fysiologia on kaiketi rakennettu niin, että kunnon tilttiä ei kesken oppitunnin tule. Kun kone pärähtää käyntiin, se nakuttaa pykälään asti. Laiskemmat/rohkeimmat kollegamme saattavat toisinaan väsähtää kaksi minuuttia ennen, mutta yhtä monet vetävät hiukan yliajalle: kyllä te nyt jaksatte vielä muutaman minuutin istua, lopetetaan sitten joku toinen kerta hiukan aikaisemmin! Kuulostaako tutulta (- vaikka sitä toista kertaa harvemmin tulee)? Pääasia on, että annamme nuorille ja tulevaisuuden toivoillemme esimerkin siitä, että hommat hoidetaan, aikatauluissa pysytään, pyörät pyörii vaikka pää olisi kainalossa. Eihän tätä maata muuten pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi voi kutsua!?!

Päivät sitä jaksaa tavallisella vieterivedolla, ja poikkeustapauksissa kun vaikka flunssa on iskenyt, kyllä sitä itse tietää, milloin jaksaa lähteä kouluun, ja milloin on parempi jäädä nukkumaan. Ei meistä kukaan jää petiin huvin vuoksi! Ttiedämme kaikki, että oma poissaolo kaatuu kollegoiden nilkkaan, ja sitten töihin palattaessa se kaikki kosahtaa vielä pahemman kerran omaan niskaan. Taisimme joskus laskeakin, että yksi sairaspoissaolo kertautuu ainakin 1.75-kertaisena lisätyömääränä. Paljonko kannattaa olla jaksamatta!!?

Mutta sitten se Iso Paha B-O. Burnout, jokaisen meidän peikko. Onhan meilläkin tuttavissamme väsähtäneitä opettajia, jotka onneksi ovat kaikki väsähtäneet vain väliaikaisesti, mutta nousseet pitkien lomien kautta uusiin vahvuuksiin. Ja sitten sitä miettii, jos he väsähtävät, miksei se voisi käydä minullekin? Tai sinulle. Mutta näin minä tästä ajattelen: se ei käy minulle tai sinulle, se ei kerta kaikkiaan käy.  Ensinnäkin, me emme ole sitä oikeaa tyyppiä, burnoutille alttiita perfektionisteja. Ehkä meidän maailmamme on niin joustava ja aika monella, varsin terveellä tavalla, vinksallaan. Silloin kun monet asiat on vinksin vonksin, kaaoksessa näkee kauneutta, ja sen pystyy sietämään paremmin. Näin minä uskon.

Toisekseen minä toivon. Toivon sitä, että työyhteisö osaa suojella työntekijöitään liian pitkäaikaiselta ylikuormittumiselta ja totaaliselta väsähtämiseltä, joka johtuu ajanpuutteesta, ylisuurista ryhmistä, liian kovista vaatimuksista, huonosta keskusteluyhteydestä, liian suuresta erosta oman minän ja työminän välillä. Nämä ovat niitä työhygienia-asioita, ja voisi hyvinkin olla, että jossain toisessa työpaikassa sinun tai minunkin kaaoksenkestolla saatettaisiin väsähtää, jos monet perustavanlaatuiset asiat on pielessä. Eli paljosta on kiittäminen työnjohtoa ja kollegoittemme olemista!

Kolmannekseen minä kai sitten pikkuisen rakastan. Tätä työtä, niitä nuoria, omaa elämääni. Syöviä asioita on paljon, ja monta kertaa vuodessa voi väsy tuoda itkun puseroon, ja eihän nuo ainepinkatkaan tuosta pienene ellei niitä oikeasti ala korjata, mutta periaatteessa.. Maailmassa kaikki hyvin, katto pään päällä, jääkaapissa vähän ruokaa ja tilillä kuun alussa rahaa sen verran että saa laskut maksettua, onko sitä oikeutta vaatia enempään? 

Pahemminkin voisi olla.

Taisin muuten kirjoittaa itsestäni ulos pahimman väsymyksen. No, ainepinkkoja en tänään aio enää koskea, mutta positiivinen mielenvire ohjaa näemmä heittämään sinulle seuraavan tehtävänannon: kuvaile omin sanoin (:)) onnellista lukiolaista. Kuinka tiheässä tai harvassa heitä näet? Aikaraja tehtävän suorittamiseksi.. viikko?

Yst terv.

Ensimmäinen tapaus

Kollega hyvä, ilman pitempiä puheita tai alustuksia, tässäpä sinulle tehtävänanto:

Opettajan aamujumppa eli millä aivontaivutuksella löydän sisäisen Opettajani? 

Tunnistat varmaan tapauksen, joka ainakin on omalle kohdalleni viimeksi osunut niinkin äskettäin kuin tänä aamuna. Yö huonosti nukuttu, aikaa noin 15 minuuttia saada palikat järjestykseen, isot vaihteet päälle ja omat asiat mappi ööhön. Mitä teen?

Odotan vastaustasi 6.9 mennessä.

vastaan kutsuun myöntävästi

Olen samoilla taajuuksilla

Tänään oli opettajainkokous

Eikä sitten sen enempää siitä.