Kollega hyvä, kysyit onko minulla koskaan tullut tiltti vastaan, tai olenko hätyytellyt jaksamisen rajoja? Miten kummassa päädyimmekään heti keskustelemaan tällaisista suuremman luokan kysymyksistä? Eiköhän verryttelyaiheiksi olisi meille riittänyt vaikka kouluruoka tai suulliset kokeet? Oli kuin oli, tässä sitä jaksamisen äärirajoilla illalla puoli yhdeltätoista pakoillaan pakkoa korjata aineita tai nukkua, ja sen sijaan naputetaan, minkä tuotos todennäköisimmin hukkuu bittiavaaruuteen. Mutta ihminen tekee sen, minkä jaksaa.
Normaalin jaksavan opettajan fysiologia on kaiketi rakennettu niin, että kunnon tilttiä ei kesken oppitunnin tule. Kun kone pärähtää käyntiin, se nakuttaa pykälään asti. Laiskemmat/rohkeimmat kollegamme saattavat toisinaan väsähtää kaksi minuuttia ennen, mutta yhtä monet vetävät hiukan yliajalle: kyllä te nyt jaksatte vielä muutaman minuutin istua, lopetetaan sitten joku toinen kerta hiukan aikaisemmin! Kuulostaako tutulta (- vaikka sitä toista kertaa harvemmin tulee)? Pääasia on, että annamme nuorille ja tulevaisuuden toivoillemme esimerkin siitä, että hommat hoidetaan, aikatauluissa pysytään, pyörät pyörii vaikka pää olisi kainalossa. Eihän tätä maata muuten pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi voi kutsua!?!
Päivät sitä jaksaa tavallisella vieterivedolla, ja poikkeustapauksissa kun vaikka flunssa on iskenyt, kyllä sitä itse tietää, milloin jaksaa lähteä kouluun, ja milloin on parempi jäädä nukkumaan. Ei meistä kukaan jää petiin huvin vuoksi! Ttiedämme kaikki, että oma poissaolo kaatuu kollegoiden nilkkaan, ja sitten töihin palattaessa se kaikki kosahtaa vielä pahemman kerran omaan niskaan. Taisimme joskus laskeakin, että yksi sairaspoissaolo kertautuu ainakin 1.75-kertaisena lisätyömääränä. Paljonko kannattaa olla jaksamatta!!?
Mutta sitten se Iso Paha B-O. Burnout, jokaisen meidän peikko. Onhan meilläkin tuttavissamme väsähtäneitä opettajia, jotka onneksi ovat kaikki väsähtäneet vain väliaikaisesti, mutta nousseet pitkien lomien kautta uusiin vahvuuksiin. Ja sitten sitä miettii, jos he väsähtävät, miksei se voisi käydä minullekin? Tai sinulle. Mutta näin minä tästä ajattelen: se ei käy minulle tai sinulle, se ei kerta kaikkiaan käy. Ensinnäkin, me emme ole sitä oikeaa tyyppiä, burnoutille alttiita perfektionisteja. Ehkä meidän maailmamme on niin joustava ja aika monella, varsin terveellä tavalla, vinksallaan. Silloin kun monet asiat on vinksin vonksin, kaaoksessa näkee kauneutta, ja sen pystyy sietämään paremmin. Näin minä uskon.
Toisekseen minä toivon. Toivon sitä, että työyhteisö osaa suojella työntekijöitään liian pitkäaikaiselta ylikuormittumiselta ja totaaliselta väsähtämiseltä, joka johtuu ajanpuutteesta, ylisuurista ryhmistä, liian kovista vaatimuksista, huonosta keskusteluyhteydestä, liian suuresta erosta oman minän ja työminän välillä. Nämä ovat niitä työhygienia-asioita, ja voisi hyvinkin olla, että jossain toisessa työpaikassa sinun tai minunkin kaaoksenkestolla saatettaisiin väsähtää, jos monet perustavanlaatuiset asiat on pielessä. Eli paljosta on kiittäminen työnjohtoa ja kollegoittemme olemista!
Kolmannekseen minä kai sitten pikkuisen rakastan. Tätä työtä, niitä nuoria, omaa elämääni. Syöviä asioita on paljon, ja monta kertaa vuodessa voi väsy tuoda itkun puseroon, ja eihän nuo ainepinkatkaan tuosta pienene ellei niitä oikeasti ala korjata, mutta periaatteessa.. Maailmassa kaikki hyvin, katto pään päällä, jääkaapissa vähän ruokaa ja tilillä kuun alussa rahaa sen verran että saa laskut maksettua, onko sitä oikeutta vaatia enempään?
Pahemminkin voisi olla.
Taisin muuten kirjoittaa itsestäni ulos pahimman väsymyksen. No, ainepinkkoja en tänään aio enää koskea, mutta positiivinen mielenvire ohjaa näemmä heittämään sinulle seuraavan tehtävänannon: kuvaile omin sanoin (:)) onnellista lukiolaista. Kuinka tiheässä tai harvassa heitä näet? Aikaraja tehtävän suorittamiseksi.. viikko?
Yst terv.
Kollega hyvä,
VastaaPoistaedelliseen tekstiisi vielä yksi kommntti: opettajien oma "hyvä henki" meitä b-o:lta varjelkoon! Sekä mainitsemasi välittävä ja huolehtiva työyhteisö. Kuten jo olet kuullutkin, olin viime viikolla vertaismentorointikoulutuksessa ja olen vakuuttunut, että verme-ryhmät osaltaan ehkäisevät opettajien loppuunpalamista. On hyvä tuulettaa päätään porukassa eikä mättää mekkoonsa vuosikausien taakkoja.
Sitten uuteen topikkiin, jonka nostit: onnellinen lukiolainen. Oppitunti kun on ennaltaohjelmoitu kavalkadi erinäisiä tapahtumia, niin siinä usein jää katsomatta (ja näkemättä) mitä ihmisille oikeasti kuuluu.
Onnettoman lukiolaisen tunnistaa tietysti helpommin. Tänään edessäni istui surulisen näköinen poika piskuisessa ryhmässäni. Kysyin suoraan, että mikä hätänä. Hän ensin vältteli kysymystä ja sanoi että ei mikään... mutta avautui sitten, että edellisellä tunnilla oli oppiainetta, joka ei kiinnosta pätkääkään ja siksi olemus oli niin surkea. Ehkäpä avautuminen vähän auttoi, sillä siitä hän sitten virkistyi osallistumaan tunnin tapahtumiin.
Onnellista lukiolaista ajatellessani näen silmissäni monia opiskelijoitamme. Mistä arvelen heidän olevan onnellisia? He hymyilevät, ottavat katsekontaktia, juttelevat ihmisille ympärillään. He pyytävät apua ja kysyvät neuvoa, antavat palautettta tehtävistä ja ovat joskus kriittisiäkin. He ovat läsnä ja hetkessä mukana. He ovat subjekteja, näin kielen opettajan termein.
Opppimismenestyksen kanssa onnellisuudella voi tietysti olla korrelaatiosuhde, mutta ei välttämättä. Menestystä tärkeämpiä tekijöitä ovat asenne ja itsetunto. Se, että elämässä on muutakin kuin koulu. Että on merkityksellisiä asioita elämässä. Ihan niinkuin meillä työtä tekevilläkin: ihmissuhteet kunnossa ja jotain mukavaa tekemistä työn lisäksi.
Tänään siinä koulumme ekassa uudessa ruokatunti-toritapaamisessa näin monia onnellisia lukiolaisia. Tapahtuma lunasti paikkansa kertaheitolla! Jotkut (nuorimmat) olivat kai vähän hämillään ja tunsivat jopa myötähäpeää yhteislaulamisestamme, mutta suurin osa hoilasi mukana - jos ei nyt ihan kurkku suorana - niin ainakin jonkinasteisesti yhteiseen hetkeen varovasti antautuen. Uskon, että tällainenkin pieni ja arkinen tilanne nostaa monen nuoren onnellisuusbarometriä vaikka väliaikaisestikin.
Katselin yhtä ryhmäläistäni, jolla tiedän olevan vaikeaa jaksaa käydä koulua. Hän lauloi hymy huulillaan. Ei kukaan ole koko ajan onnellinen. On silti hyvä, jos jokainen voi olla hetken ei-onneton...
Kunpa me emme stressaisi opiskelijoita kuoliaaksi! Kunpa heillä olisi voimaa vetää oma rajansa omien voimiensa mukaan. Minusta meillä on suuri vastuu opiskelijoidemme onnellisuudesta. Niin että nostetaanpa useammin se katse sinne ihmisiin ja katsellaan vähän tarkemmin. Ja uskalletaan kysyä miten menee.
Minulta pukkaa seuraavaa casea, mutta kommentoi nyt vaikka tätä ensin. Mitä sinä ajattelet onnellisista lukiolaisista - onko heitä?
Tiedä häntä, minne bittiavaruuteen edellinen kommenttini katosi, mutta toistan vielä:
VastaaPoistaKirjoitit kauniisti, kollegani, joten en osaa juuri muuta kuin nyökytellä päätäni samaa tahtia predikaattejesi kanssa.
Ajatuksiisi lisäten tai täydentäen totean vielä, että onnellinen on se lukiolainen, jolla on hyvä koti. Sen jälkeen meidän tehtävämme koulumaailmassa on oikeastaan vain hienosäätöä..
Seuraavaa keissiä odotellen!